1. Kuolleista herännyt - Nyle POV.

Vaikka taivaalta putoili hiutaleita ja ilma oli kylmä, korvensi leimuavan auringon paiste ihoani. Olin etsinyt itselleni sopivaa suojaa auringon noususta lähtien, mutta en ollut siinä onnistunut. Tunsin itseni uupuneeksi sekä väsyneeksi käveltyäni kotiseudultani täysin tuntemattomalle alueelle.

Astuin jälleen yhden väsyneen askeleen eteen päin. Linnut lensivät pääni yläpuolella, muuttaen takaisin lämpimään ja rääkyen ilmoille kutsuhuutojaan. Minun laumani oli vasta piakoin hajonnut palasiksi. Minusta oli tullut oman onneni herra.  
"Haloo?" 
"Kyllä olen."
"Kiitos tiedosta." Suljin puhelimen ja työnsin sen takaisin taskuuni. 

Olin saanut viikkoa aiemmin kiinni erään paikallisen kiinteistövälittäjän, joka halusi päästä eroon vapaasta asunnostaan niin pian kuin mahdollista. Minulla ei ollut muuta omaisuutta, kuin rahat, jotka olin saanut nostettua jo miltei kuoletetulta pankkitililtäni. Sukulaiseni eivät tienneet, millaisen palveluksen he olivat minulle tehneet ilmoittaessaan kuolemastani pankkikonttoriin viikon myöhässä.

"Aikamoinen laatikkohan tämä on", huokaisin onkiessani välittäjän minulle jättämää avainta postilaatikosta. Tällä alueella ei tunnuttu huolehtivan liikaa turvallisuudesta. 

Avainta oveen sovittaessani kylmä pyyhki jälleen ylitseni ja aurinko poltti haavoja hauraaseen ihooni. Olin luullut, että vampyyriksi muututtuani kehoni olisi ylivoimaisen haavoittumaton ja kestäisi mitä tahansa, mutta olin ollut pahemman kerran väärässä. Tunsin oloni vielä huonommaksi, kuin verenvuototautia potiessani.
"Äsh, aukea nyt", komensin lukkoa.

"Tästäkö minä oikein maksoin?" henkäisin ääneen ärtyneenä ja istahdin sohvalle. Välittäjä oli kyllä maininnut asunnon olevan opiskelijalle sopivassa kunnossa, mutta en ollut odottanut mitään tällaista. Ja sitä paitsi, minä en tosiasiassa ollut mikään opiskelija. 

 Järkytyksestä toivuttuani annoin katseeni vaeltaa ympäriinsä uudessa asunnossani. Pahemminkin olisi voinut käydä. Olisin voinut roihahtaa tuleen heti haudasta noustuani. Olin sentään saanut itselleni katon pääni päälle ja pakastimessa oli vanhan asukkaan ruokaa syötäväksi asti. 
"Ruokaa...", mutisin ja kosketin kulmahampaitani. Niin, en voinut enää syödä ihmisille tarkoitettuja elintarvikkeita.  

"Forgotten Hollow... matka Newcrestistä", näppäilin puhelimeni hakuun. Olin kuullut minut muuttaneelta vampyyriltä, että minun kannattaisi suunnata Forgotten Hollowiin saadakseni vampyyrikoulutusta saalistustaitojen osalta. Ensimmäisestä saalistuskerrasta tulisi kuulema vaikeaa ilman apua.

Myös jano oli alkanut poltella ikävästi kurkkuani. 
"Hemmetti", kirosin ja suljin selaimen. Matkaa oli aivan liikaa.  

Ikkunani takana käveli ihminen, jonka veren kohinan saatoin kuulla vain sohvalla istuessani. Nielaisin. Millainen hirviö minusta oli tosiasiassa tullut? Eikö kliseinen kuva komeista ja inhimillisitä vampyyreistä ollutkaan totta?

Kiinnitin katseeni lattiaan hiljaa miettien, mitä olin mennytkään tekemään. Olin haaveillut vampirismista siitä lähtien, kun kehoni oli todettu epäkuntoiseksi. Epätäydelliseksi. Olin halunnut muuttaa itseäni ja korjata kehoni, mutta millä hinnalla? 

"Ei näin suuri uhraus voinut aivan hukkaan mennä. Pakkohan tässä on olla jotain hyvääkin", uskottelin itselleni kulmahampaat janosta ulvoen. Minun oli pakko saada syötävää. 

Kiedoin takin ylleni ja laskin pipon kutreilleni suojaamaan minua kylmältä. Ainut säähän sopimaton varuste oli musta sateenvarjo, joka toimitti päivänvarjon virkaa paremman puutteessa. Olin kiitollinen asunnossa ennen asuneelle henkilölle siitä, että hän oli unohtanut pakata sateenvarjonsa muuttolaatikkoihinsa. Monelle muulle sateenvarjo oli vain rihkamaa, mutta minulle se mahdollisti päivänvalossa liikkumisen.

Ajattelin, että kylmässä kävely virkistäisi janosta sumentunutta mieltäni edes vähäsen. 

"Hei! Oletko uusi täällä?" Kurtistin kulmiani sille, että kukaan edes uskalsi tulla puhumaan minulle, vaikka näytin siltä, etten ollut nukkunut viimeiseen viiteenkymmeneen vuoteen.  

"Olen, mitä se sinulle kuuluu", vastasin hieman hämilläni ja halusin vain jatkaa matkaani. 

"Meilläpäin ei vain kukaan liiku sateenvarjon kanssa lumisateella. Minusta se oli jotenkin vain hassua", mies hymyili. 

"Kysytkö ihan tosissasi minulta, miksi käytän sateenvarjoa?" huokaisin kuunnellen nuorukaisen sydämenlyöntejä korvissani. Ei maailma voinut siunata ärsyttävämpää henkilöä vastaan tulevaksi.

"Minun ei tarvitse vastata typeriin kysymyksiisi, mutta jos haluat välttämättä tietää, niin olen yliherkkä auringon valolle", vastasin hymyillen. 

Silloin tunsin nykäyksen kehossani. Sateenvarjo putosi käsistäni kolisten katukiveykseen. 

"Hnngh..."

Tunsin kehoni liikkuvan kuin itsestään. Koko maailma ympärilläni mykistyi lukuun ottamatta tuon miehen valtimoita, jotka pauhasivat ja huusivat minua luokseni. Tiesin, että jos nyt upottaisin kulmahampaani hänen kaulaansa, menettäisin samalla viimeiset inhimillisyyteni rippeet. En enää tiennyt, olisinko mieluummin ollut epätäydellinen ihminen, kuin kävelevä kuollut. 

 Loppujen lopuksi epäröintini oli aivan turhaa. Upotin hampaani miehen kaulaan ja join ahneesti. Jokaisella nielaisulla tunsin, kuinka kehoni vahvistui ja auringon polttamat haavat umpeutuivat. Tällaistako sen kuului olla? Tuliko minun hyväksyä se, että en voisi enää palata ehjänä takaisin? Etten voisi taistella verenjanoani vastaan loputtomiin. 

"Kiitos tästä kohtaamisesta", naurahdin ja pyyhin suupielistäni valtoimenaan valuvaa verta hanskoillani. Mies putosi polvilleen asvaltille. Käännyin kannoillani ja juoksin kotiini suojaan auringolta. Juoksin kovempaa kuin koskaan aiemmin. 

Sisälle päästyäni laskin sateenvarjon oven vieressä olevaan telineeseen ja hymyilin leveästi. Hartioiltani nousi vielä hieman savua, mutta en antanut sen haitata. Tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani elossa. Elossa, vaikka olin jo käytännössä kuollut yli viikko sitten. Kuollut ja kuopattu. 

Minä olen Nyle Cross ja olen vihdoin kokonainen.